Vuonna
2016 Suomeen muutti 749 kiintiöpakolaista ja 7745 pakolaista. Tämä tarkoittaa,
että meillä on valtava määrä ihmisiä, joiden kotoutuminen suomalaiseen
yhteiskuntaan on meneillään. Tämän lisäksi kotoutujina ovat jo aiemmin tulleet
sekä vuosina 2017-2018 tulleet henkilöt.
Tässä
joukossa on naisia, miehiä ja lapsia. Tässä joukossa on ihmisiä monenlaisilla
taustoilla ja monenlaisilla kulttuurisilla identiteeteillä. Jokaisella
ihmisellä, jokaisella pakolaisella, on oma historiansa, jota hän kantaa
mukanaan. Joukossa on kaupunkilaisia ja maaseudulta tulevia, joukossa on hyvin
koulutettuja ja heikosti kouluttautuneita, joukossa on elämässään eksyneitä,
väsyneitä, karanneita, pelokkaita ja traumatisoituneita, mutta mukana on myös
innostuneita, osaavia, maailmaanähneitä, aktiivisia, paljon kokeneita ja hyvin
koulutettuja ihmisiä.
Tällä
hetkellä Suomeen tulevat pakolaiset ohjautuvat ihan ensimmäisenä kotoutumispalveluihin
ja TE-palveluihin. Kysymys kuuluukin, kuinka hyvin kotoutumistyöntekijät
pystyvät ja ehtivät huomioimaan asiakkaidensa yksilölliset tarpeet liittyen
tulevaisuudensuunnitelmiin, unelmiin, haaveisiin ja toiveisiin. Kunnan
järjestämät alkukartoitukset ja TE-palveluiden kotoutumissuunnitelmat tehdään
jokaiselle, mutta kuunnellaanko niitä tehtäessä todella asiakasta vai
ajatellaanko asiakkaan asiat jo ennakkoon olemassa olevien mallien mukaisesti,
rutiinilla ja olettaen. Työnnetäänkö asiakas kotoutumisputkeen?
Pakolaiset
eivät ole homogeeninen joukko ihmisiä. Meillä on vahva stereotypia siitä, että
pakolainen on aina heikommassa asemassa oleva, köyhä maaseutulainen, joka on
elänyt vaatimattomasti ja niukasti savimajassa eikä ymmärrä teknologiasta tai
maailman ilmiöistä mitään. YTT Kati
Turtiainen viittasi Hyvien etnisten suhteiden luennollaan (13.4.2018)
pakolaisleireiltä tuleviin resurssihenkilöihin, ihmisiin, joilla on huikea
määrä osaamista ja kokemusta niin työelämästä kuin muiltakin elämän
osa-alueilta. Turtiainen totesi, että Suomeen tullessaan hyvin koulutettu,
omassa maassaan hyvässä asemassa, esimerkiksi maaherrana, toiminut henkilö,
joutuu menetysten tielle, kun taas luku- ja kirjoitustaidoton henkilö pääsee
saavutusten tielle.
Meillä
jokaisella on oma identiteettimme, joka koostuu monista osista ja olemme
rakentaneet sitä koko elämämme ajan. Identiteetti ei ole pysyvä, vaan alati
muuttuva olotila, jossa otamme vaikutteita ympäröivästä maailmasta sekä
sosiaalisista suhteista, peilaamme itseämme maailmaan ja muihin. Identiteettimme
muokkautuu kontekstissa. Käytän seuraavassa esimerkkinä Turtiaisen mainitsemaa
maaherraa, joka on joutunut menetysten tielle.
Afrikkalaisen
maaherran elämä on voinut muodostua sellaiseksi, että hänellä on valtaa ja
kunniaa, hänellä on rahaa ja mammonaa, hänellä on sanansa sanottavana omassa
yhteisössään ja elinpiirissään. Kun tämä maaherra joutuu lähteä pakolaiseksi
omasta elinpiiristään, hän kokee valtavan kriisin, myös identiteettikriisin.
Hän menettää lähes kaiken. Pakolaisleirille saapuessaan hän on todennäköisesti menettänyt
rahat ja mammonan, hän saattaa menettää myös sen valta-aseman ja kunnian, joka
hänellä oli. Häntä ei välttämättä enää kuunnella omassa yhteisössään
asiantuntijana vaan hän on yksi monista. Mitä tämä tekee ihmiselle? Missä
vaiheessa ihminen menettää toivonsa?
Sitten
tämä maaherra pääsee(?) kiintiöpakolaiseksi Suomeen. Mitä tapahtuu? Maaherran
odotus on, että hän pääsee jälleen toteuttamaan itseään sillä tavalla, mihin
hän on tottunut, sillä tavalla mikä hänelle on luontaista ja ominaista, hän
odottaa pääsevänsä johtotehtäviin, asemaan, jossa häntä arvostetaan. Suomeen
tullessa hänet ottaa vastaan kotouttamistyöntekijä, joka huolehtii, että hän
saa perustarpeensa (katon pään päälle, ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä). Maaherra
on kiitollinen tästä kaikesta, vaikka hän samaan aikaan kokee suurta
avuttomuuden tunnetta, hän palelee Suomen viileässä ilmastossa, hän ei ymmärrä
suomalaisen yhteiskunnan järjestelmää tai toimintatapoja, hän ei saa kiinni
siitä, miten täällä tulisi toimia, hän ei osaa kieltä - hän on muiden armoilla.
Maaherra on uuden edessä, kriisin edessä. Miten hän lähtee rakentamaan
tulevaisuuttaan tässä uudessa ja oudossa maassa? Mistä hän voi aloittaa? Kuka
kuuntelee hänen unelmiaan ja toiveitaan, ajatuksiaan? Maaherra ohjataan
TE-palveluissa kotouttamiskoulutukseen, jossa hän on yksi muiden joukossa
opiskelemassa outoa kieltä ja vierasta kulttuuria. Hänellä on sisällä palo, hän
haluaa vaikuttaa, ymmärtää yhteiskuntaa, ymmärtää miten Suomessa toimitaan.
Kuinka kauan hänen täytyy odottaa, että hän on vaikuttaja, osallinen,
itsenäinen?
Kotoutumispolku
on pitkä ja raskas. Kotoutumispolku on aina yksilöllinen ja kotoutumisen
onnistumisen kulmakivi on henkilön oma motivaatio. Saattaa mennä yli 10 vuotta,
että maaherra on itsensä mielestä kotoutunut. Tällä matkalla hän on saattanut
menettää viimeisetkin itsetunnon ja identiteettinsä rippeet. Hänet on ehkä
ohjattu ammatillisiin opintoihin, esimerkiksi merkonomin tutkintoa tekemään,
vaikka hänellä jo on kaikki ne taidot omasta kotimaastaan. Aina tietenkin oppii
uutta, mutta maaherra joutuu todella tekemään töitä itsensä kanssa, että hän
pystyy sopeutumaan uuteen tilanteeseen, uuteen rooliin, opiskelijan asemaan,
kun hän kotimaassaan oli se, joka opetti yhteisöään.
Missä
kotouttamistyön punainen lanka katosi? Miksi Suomessa ei tunnisteta ja
tunnusteta ihmisten potentiaalia ja osaamista? Miksi suomen kielen hallinta on
avain onneen? Miksi osaava ihminen ei voisi opiskella kieltä työn ohessa? Missä
on mestari-kisälli-ajattelu? Miksi maaherran täytyy käydä koulua, kun hän jo
osaa ne asiat, mitä siellä opetetaan? Miksi hänen osaamistaan ei arvosteta?
Miksi maaherra joutuu menetysten tielle, jossa hän on menettänyt niin
omaisuutensa, kunniansa, arvostuksensa ja sen tärkeimmän, oman identiteettinsä.
On
olemassa myös toisenlainen tie; saavutusten tie. Tällaisen tien pääsee kokemaan
esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidoton henkilö, joka tulee Suomeen. Tämä
henkilö pääsee kotoutumiskoulutukseen, jossa hän oppii lukemaan, kirjoittamaan
ja laskemaan, hän saavuttaa elämässään isoja asioita, hän saa käyttöönsä
sellaisia välineitä, jotka avartavat hänen maailmaansa ihan uudella tavalla.
Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hänkin olisi menettänyt paljon matkan
varrella, yhtä lailla kuin maaherrakin. Tämän henkilön tulevaisuus ja polku
kohti itsenäisyyttä ja osallisuutta on kuitenkin hyvin erilainen kuin maaherran
polku. Hän saa välineitä, joita hän pystyy käyttämään tässä yhteiskunnassa oman
autonomiansa edistämiseksi, ehkä hän saa oman äänensä kuuluviin paremmin kuin
koskaan ennen. Hän voi kouluttautua ja saada itselleen paremman ja
itsenäisemmän aseman kuin koskaan aikaisemmin elämässään.
Nämä
kaksi tarinaa ovat karrikoituja tarinoita, mutta niiden tarkoituksena on
osoittaa, että yhteiskuntamme ei ole vieläkään kotouttamistyön asiantuntija,
vaikka kotouttamistyötä on tehty kauan. Meillä on edelleen rakenteita ja ennen
kaikkea ihmisiä, jotka lannistavat, latistavat ja vähättelevät tulijoita.
Kuitenkin, kuten Paremmin Yhdessä ry:n toiminnanjohtaja Emmanuel Sibomana totesi kommentissaan samaisessa Hyvien etnisten
suhteiden seminaarissa, rakenteita ylläpitävät ihmiset. Näin ollen ihmisten tulisi
muuttaa omia työtapojaan ja asenteitaan ja sitä kautta vaikuttaa
yhteiskunnallisten rakenteiden muuttumiseen. Valtamerilaivaa ei käännetä
hetkessä, niin ei rakenteitakaan, mutta jos jokainen toimija omassa työssään
näkee maahan muuttaneen yksilönä, kuuntelee asiakastaan, antaa todellisia osallistumisen
mahdollisuuksia, kertoo, antaa tietoa, antaa taitoja, selittää, selittää,
selittää, selittää ja selittää, ehkä maahan muuttaneen osallisuus ja
itsenäisyys hänen omassa elämässään lisääntyy ja hän kokee olevansa vähitellen
osa yhteisöään ja yhteiskuntaa. Ihminen itse on kuitenkin aina oman elämänsä
paras asiantuntija.
Miksei
maaherraa voisi ohjata paikkoihin ja yhdistyksiin, joissa hän pääsisi
vaikuttamaan asioihin? Mistä maaherra saa vaikuttamisen malleja? Mihin
maaherran voisi ohjata, että hän saisi kokea osallisuutta? Miten maaherran
osaamista ja potentiaalia voisi käyttää yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi? Miten
maaherran osaamista voisi käyttää yhteisön kotouttamisessa? Voitaisiinko
todellista kotoutumisaikaa lyhentää osallistamalla ihmiset?
Kuka
määrittelee, että henkilö on kotoutunut – lainsäätäjä, yhteiskunta,
kotoutumispalveluiden työntekijä, opettaja, naapuri, ystävä vai ihminen itse?
Teksti on julkaistu myös Paremmin Yhdessä ry:n blogissa.