keskiviikko 18. huhtikuuta 2018

Menetysten vai saavutusten tie?


On kulunut neljä vuotta siitä, kun viimeksi päivitin blogiani. Paljon on tapahtunut, mutta nyt haluan jatkaa siitä, mihin jäin. Tulen jatkossa ottamaan kantaa enemmän myös yhteiskunnallisiin kysymyksiin kaiken harrastuneisuuden ja muun lisäksi.



Vuonna 2016 Suomeen muutti 749 kiintiöpakolaista ja 7745 pakolaista. Tämä tarkoittaa, että meillä on valtava määrä ihmisiä, joiden kotoutuminen suomalaiseen yhteiskuntaan on meneillään. Tämän lisäksi kotoutujina ovat jo aiemmin tulleet sekä vuosina 2017-2018 tulleet henkilöt.

Tässä joukossa on naisia, miehiä ja lapsia. Tässä joukossa on ihmisiä monenlaisilla taustoilla ja monenlaisilla kulttuurisilla identiteeteillä. Jokaisella ihmisellä, jokaisella pakolaisella, on oma historiansa, jota hän kantaa mukanaan. Joukossa on kaupunkilaisia ja maaseudulta tulevia, joukossa on hyvin koulutettuja ja heikosti kouluttautuneita, joukossa on elämässään eksyneitä, väsyneitä, karanneita, pelokkaita ja traumatisoituneita, mutta mukana on myös innostuneita, osaavia, maailmaanähneitä, aktiivisia, paljon kokeneita ja hyvin koulutettuja ihmisiä.

Tällä hetkellä Suomeen tulevat pakolaiset ohjautuvat ihan ensimmäisenä kotoutumispalveluihin ja TE-palveluihin. Kysymys kuuluukin, kuinka hyvin kotoutumistyöntekijät pystyvät ja ehtivät huomioimaan asiakkaidensa yksilölliset tarpeet liittyen tulevaisuudensuunnitelmiin, unelmiin, haaveisiin ja toiveisiin. Kunnan järjestämät alkukartoitukset ja TE-palveluiden kotoutumissuunnitelmat tehdään jokaiselle, mutta kuunnellaanko niitä tehtäessä todella asiakasta vai ajatellaanko asiakkaan asiat jo ennakkoon olemassa olevien mallien mukaisesti, rutiinilla ja olettaen. Työnnetäänkö asiakas kotoutumisputkeen?

Pakolaiset eivät ole homogeeninen joukko ihmisiä. Meillä on vahva stereotypia siitä, että pakolainen on aina heikommassa asemassa oleva, köyhä maaseutulainen, joka on elänyt vaatimattomasti ja niukasti savimajassa eikä ymmärrä teknologiasta tai maailman ilmiöistä mitään. YTT Kati Turtiainen viittasi Hyvien etnisten suhteiden luennollaan (13.4.2018) pakolaisleireiltä tuleviin resurssihenkilöihin, ihmisiin, joilla on huikea määrä osaamista ja kokemusta niin työelämästä kuin muiltakin elämän osa-alueilta. Turtiainen totesi, että Suomeen tullessaan hyvin koulutettu, omassa maassaan hyvässä asemassa, esimerkiksi maaherrana, toiminut henkilö, joutuu menetysten tielle, kun taas luku- ja kirjoitustaidoton henkilö pääsee saavutusten tielle.

Meillä jokaisella on oma identiteettimme, joka koostuu monista osista ja olemme rakentaneet sitä koko elämämme ajan. Identiteetti ei ole pysyvä, vaan alati muuttuva olotila, jossa otamme vaikutteita ympäröivästä maailmasta sekä sosiaalisista suhteista, peilaamme itseämme maailmaan ja muihin. Identiteettimme muokkautuu kontekstissa. Käytän seuraavassa esimerkkinä Turtiaisen mainitsemaa maaherraa, joka on joutunut menetysten tielle.

Afrikkalaisen maaherran elämä on voinut muodostua sellaiseksi, että hänellä on valtaa ja kunniaa, hänellä on rahaa ja mammonaa, hänellä on sanansa sanottavana omassa yhteisössään ja elinpiirissään. Kun tämä maaherra joutuu lähteä pakolaiseksi omasta elinpiiristään, hän kokee valtavan kriisin, myös identiteettikriisin. Hän menettää lähes kaiken. Pakolaisleirille saapuessaan hän on todennäköisesti menettänyt rahat ja mammonan, hän saattaa menettää myös sen valta-aseman ja kunnian, joka hänellä oli. Häntä ei välttämättä enää kuunnella omassa yhteisössään asiantuntijana vaan hän on yksi monista. Mitä tämä tekee ihmiselle? Missä vaiheessa ihminen menettää toivonsa?  

Sitten tämä maaherra pääsee(?) kiintiöpakolaiseksi Suomeen. Mitä tapahtuu? Maaherran odotus on, että hän pääsee jälleen toteuttamaan itseään sillä tavalla, mihin hän on tottunut, sillä tavalla mikä hänelle on luontaista ja ominaista, hän odottaa pääsevänsä johtotehtäviin, asemaan, jossa häntä arvostetaan. Suomeen tullessa hänet ottaa vastaan kotouttamistyöntekijä, joka huolehtii, että hän saa perustarpeensa (katon pään päälle, ruokaa, vaatteita ja lääkkeitä). Maaherra on kiitollinen tästä kaikesta, vaikka hän samaan aikaan kokee suurta avuttomuuden tunnetta, hän palelee Suomen viileässä ilmastossa, hän ei ymmärrä suomalaisen yhteiskunnan järjestelmää tai toimintatapoja, hän ei saa kiinni siitä, miten täällä tulisi toimia, hän ei osaa kieltä - hän on muiden armoilla. Maaherra on uuden edessä, kriisin edessä. Miten hän lähtee rakentamaan tulevaisuuttaan tässä uudessa ja oudossa maassa? Mistä hän voi aloittaa? Kuka kuuntelee hänen unelmiaan ja toiveitaan, ajatuksiaan? Maaherra ohjataan TE-palveluissa kotouttamiskoulutukseen, jossa hän on yksi muiden joukossa opiskelemassa outoa kieltä ja vierasta kulttuuria. Hänellä on sisällä palo, hän haluaa vaikuttaa, ymmärtää yhteiskuntaa, ymmärtää miten Suomessa toimitaan. Kuinka kauan hänen täytyy odottaa, että hän on vaikuttaja, osallinen, itsenäinen?

Kotoutumispolku on pitkä ja raskas. Kotoutumispolku on aina yksilöllinen ja kotoutumisen onnistumisen kulmakivi on henkilön oma motivaatio. Saattaa mennä yli 10 vuotta, että maaherra on itsensä mielestä kotoutunut. Tällä matkalla hän on saattanut menettää viimeisetkin itsetunnon ja identiteettinsä rippeet. Hänet on ehkä ohjattu ammatillisiin opintoihin, esimerkiksi merkonomin tutkintoa tekemään, vaikka hänellä jo on kaikki ne taidot omasta kotimaastaan. Aina tietenkin oppii uutta, mutta maaherra joutuu todella tekemään töitä itsensä kanssa, että hän pystyy sopeutumaan uuteen tilanteeseen, uuteen rooliin, opiskelijan asemaan, kun hän kotimaassaan oli se, joka opetti yhteisöään.
Missä kotouttamistyön punainen lanka katosi? Miksi Suomessa ei tunnisteta ja tunnusteta ihmisten potentiaalia ja osaamista? Miksi suomen kielen hallinta on avain onneen? Miksi osaava ihminen ei voisi opiskella kieltä työn ohessa? Missä on mestari-kisälli-ajattelu? Miksi maaherran täytyy käydä koulua, kun hän jo osaa ne asiat, mitä siellä opetetaan? Miksi hänen osaamistaan ei arvosteta? Miksi maaherra joutuu menetysten tielle, jossa hän on menettänyt niin omaisuutensa, kunniansa, arvostuksensa ja sen tärkeimmän, oman identiteettinsä.

On olemassa myös toisenlainen tie; saavutusten tie. Tällaisen tien pääsee kokemaan esimerkiksi luku- ja kirjoitustaidoton henkilö, joka tulee Suomeen. Tämä henkilö pääsee kotoutumiskoulutukseen, jossa hän oppii lukemaan, kirjoittamaan ja laskemaan, hän saavuttaa elämässään isoja asioita, hän saa käyttöönsä sellaisia välineitä, jotka avartavat hänen maailmaansa ihan uudella tavalla. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, etteikö hänkin olisi menettänyt paljon matkan varrella, yhtä lailla kuin maaherrakin. Tämän henkilön tulevaisuus ja polku kohti itsenäisyyttä ja osallisuutta on kuitenkin hyvin erilainen kuin maaherran polku. Hän saa välineitä, joita hän pystyy käyttämään tässä yhteiskunnassa oman autonomiansa edistämiseksi, ehkä hän saa oman äänensä kuuluviin paremmin kuin koskaan ennen. Hän voi kouluttautua ja saada itselleen paremman ja itsenäisemmän aseman kuin koskaan aikaisemmin elämässään.

Nämä kaksi tarinaa ovat karrikoituja tarinoita, mutta niiden tarkoituksena on osoittaa, että yhteiskuntamme ei ole vieläkään kotouttamistyön asiantuntija, vaikka kotouttamistyötä on tehty kauan. Meillä on edelleen rakenteita ja ennen kaikkea ihmisiä, jotka lannistavat, latistavat ja vähättelevät tulijoita. Kuitenkin, kuten Paremmin Yhdessä ry:n toiminnanjohtaja Emmanuel Sibomana totesi kommentissaan samaisessa Hyvien etnisten suhteiden seminaarissa, rakenteita ylläpitävät ihmiset. Näin ollen ihmisten tulisi muuttaa omia työtapojaan ja asenteitaan ja sitä kautta vaikuttaa yhteiskunnallisten rakenteiden muuttumiseen. Valtamerilaivaa ei käännetä hetkessä, niin ei rakenteitakaan, mutta jos jokainen toimija omassa työssään näkee maahan muuttaneen yksilönä, kuuntelee asiakastaan, antaa todellisia osallistumisen mahdollisuuksia, kertoo, antaa tietoa, antaa taitoja, selittää, selittää, selittää, selittää ja selittää, ehkä maahan muuttaneen osallisuus ja itsenäisyys hänen omassa elämässään lisääntyy ja hän kokee olevansa vähitellen osa yhteisöään ja yhteiskuntaa. Ihminen itse on kuitenkin aina oman elämänsä paras asiantuntija.

Miksei maaherraa voisi ohjata paikkoihin ja yhdistyksiin, joissa hän pääsisi vaikuttamaan asioihin? Mistä maaherra saa vaikuttamisen malleja? Mihin maaherran voisi ohjata, että hän saisi kokea osallisuutta? Miten maaherran osaamista ja potentiaalia voisi käyttää yhteisön ja yhteiskunnan hyväksi? Miten maaherran osaamista voisi käyttää yhteisön kotouttamisessa? Voitaisiinko todellista kotoutumisaikaa lyhentää osallistamalla ihmiset?

Kuka määrittelee, että henkilö on kotoutunut – lainsäätäjä, yhteiskunta, kotoutumispalveluiden työntekijä, opettaja, naapuri, ystävä vai ihminen itse?



Teksti on julkaistu myös Paremmin Yhdessä ry:n blogissa. 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti